Uusia lintuja hankkiessa on hyvä selvittää myyjän parven status, onko terveystestattu ja jos on, mitkä testit on tehty ja millä tuloksilla. Testattuja harrastusparvia on toistaiseksi vain kourallinen harrastajien määrään verrattuna, eli läheskään aina ei ole mahdollista ostaa testatuista parvista. Ostotilanteessa kannattaa kuitenkin haastatella myyjää parven terveystilanteesta.
Nykyisellään ei tautiriskeistä johtuen ole suotavaa vierailla harrastuskanaloissakaan, mutta mikäli tämä on mahdollista, kannattaa kiinnittää huomiota parven eloisuuteen, mm. höyhenpuvun kuntoon sekä myös kanalassa vallitseviin oloihin. Ostettavat linnut kannattaa tarkastaa jo paikan päällä ulkoloisten ja mm. kalkkijalan varalta.
Kotona uudet linnut on hyvä pitää karanteenissa vähintään pari viikkoa, mielellään kuukausikin, ennen kuin päästää niitä muuhun parveen, ja karanteenin aikana tarkkailla niiden olemusta, aktiivisuutta, syömistä, ulosteita, jne. Ja myös penkoa höyhenpeite pariin kertaan läpi ulkoloisten varalta.
Lintujen hankintaa turvallisempi tapa on ostaa siitosmunia ja haudottaa niistä itselleen parvi. Myös lisäykset parveen kannattaa tehdä desinfioitujen siitosmunien kautta, jolloin riski taudeille on huomattavasti vähäisempi. Täysin riskitöntä tämäkään tapa ei kuitenkaan ole, esimerkiksi mycoplasma gallisepticum voi tarttua vertikaalisesti eli munan sisällä emosta sikiöön noin 20-25%:n riskillä. Myös siitosmunien pakkaukset täytyy hävittää huolellisesti niin, ettei mikään vieras "kanamateriaali" pääse kosketuksiin omien lintujen kanssa, esimerkiksi marek tarttuu herkästi lintupölyn mukana vaikka omissa vaatteissa.
Koneellinen haudottaminen vaatii tietysti myös tietotaitoa, jotta päästään hyvään lopputulokseen. Ja panostusta kunnolliseen koneeseen, munissa on sisällä elävä sikiö ja eettiseen harrastamiseen ei kuulu "kokeilla" saako jollain munankeittimeen verrattavissa olevalla kiinanhilavitkuttimella jotain aikaan. Hyvälläkin koneella haudottaessa täytyy olla haudotuksen perusteet selvillä ja hyvänkin koneen asetuksia täytyy silloin tällöin tarkistella luotettavilla mittareilla. Haudotuksen aikaisilla olosuhteilla on myös pidempiaikaisia vaikutuksia kanan terveyteen, mm. vastustuskyvyn kehittymiseen.
Jotkin sairaudet paranevat itsestään, jotkin vaativat lääkitystä ja eläinlääkärin hoitoa. Oikean hoidon perustana on oikea diagnoosi, usein tarvitaan eläinlääkärin apua, mutta joskus voi ongelma selvitä konsultoimalla kokeneempia harrastajia, kysyvä ei siis tieltä eksy.
Myös lajille sopivalla ruokinnalla on suuri merkitys unohtamatta vitamiineja, kivennäisiä ja hivenaineita, joiden puutokset aiheuttavat monenlaisia oireita. Nykyään on meilläkin saatavilla useita erilaisia ja eri lajeille varta vasten suunniteltuja ruokia ja lisäravinteita, ne ovat varsinkin aloittelijoille turvallinen ja helppo vaihtoehto. Ruokinnan voi koostaa myös itse, silloin tarvitaan tietenkin vähän enemmän tietämystä, tähänkin saa apua kokeneemmilta harrastajilta.
BAKTEERITAUDIT
Bakteerien aiheuttamia tulehduksia ja sekundäärisiä oireita voidaan hoitaa antibiooteilla, tarkkaa taudinmääritystä tarvitaan sekä oikean antibiootin että annostuksen valintaan.
Mykoplasmoosi
Mykoplasmabakteerit aiheuttavat yleisesti hengitystietulehduksia ja erityisesti mycoplasma gallisepticum tarttuu mm. kanaan, kalkkunaan, riistakanalintuihin ja moniin luonnonlintuihin.
Mykoplasmatartunta leviää sekä infektoituneen munan sisällä että linnusta toiseen suoran kosketuksen, eritteiden, välineiden, kuljetuslaatikoiden ja ihmisten välityksellä. Kaiken ikäiset linnut ovat alttiita tartunnalle. Mykoplasmatartunnan seurauksena muodostuneet vasta-aineet eivät suojaa taudilta eivätkä estä sen leviämistä.
Tauti voi esiintyä akuutissa tai kroonisessa muodossa. Taudin akuutti muoto näkyy varsinkin nuorilla linnuilla hengitystieinfektiona aiheuttaen hengitysvaikeuksia ja tyypillisesti syksyisin voi olla tautipurkauksia. Taudin kroonisessa muodossa on tyypillistä hengitysteiden oireet kuten nuha ja aivastelu, silmätulehdukset, poskionteloiden tulehdus sekä yleinen vastustuskyvyn puute, eli alttius muihinkin sairauksiin kasvaa. Ja toisinpäin, eli linnulla, jolla on jostain syystä vastustuskyky alentunut, on suurempi riski sairastua myös mykoplasmoosiin.
Salmonelloosi
Salmonelloihin kuuluu useita eri suolistobakteerilajeja ja ne tarttuvat ulosteen välityksellä myös ihmiseen. Nisäkkäät, linnut ja matelijat voivat toimia oireettomina salmonellabakteerin kantajina ja salmonella voi levitä niiden ulosteista ympäristöön, jossa se säilyy pitkään.
Salmonellabakteerit ovat tunnettuja ripulin aiheuttajia, mutta niiden aiheuttamat infektiot eivät kuitenkaan rajoitu vain suolistoon, vaan ne voivat myös ulottua verenkiertoon ja sisäelimiin aiheuttaen mm. niveltulehduksia. Jotkut salmonellabakteerit vaikuttavat hermostoon ja sairastunut lintu halvaantuu osittain, eikä sen tasapainoaisti toimi.
Salmonellainfektiot ovat vaikeita hoitaa, sairastuneet linnut on syytä laittaa karanteeniin. Koska salmonellaa voi olla linnuissa oireettomana, kannattaa tilannetta seurata säännöllisellä valvonnalla lähettämällä ulostenäytteet esimerkiksi vuosittain laboratorioon tutkittavaksi.
E-coli
E.coli-bakteeri on hyvin yleinen ja haitallinen aiheuttaen suurta poikaskuolleisuutta sekä myös aikuisten lintujen kuolemia. Se kuuluu normaaliin bakteeristoon, mutta voi riehahtaa likaisessa ja kosteassa ympäristössä tai jos linnuilla on jostain muusta syystä heikentynyt yleiskunto ja vastustuskyky.
E-coli aiheuttaa monia erilaisia tulehduksia, mutta ei ole tarttuva tauti, vaan liittyy altistavien tekijöiden esiintyvyyteen heikentäen vastustuskykyä ja altistaen linnun muille bakteereille sekä viruksille.
Ennaltaehkäisynä sekä siisteys ja tilojen kuivana pitäminen, hyvä ilmanvaihto, ei liian suuri lintutiheys että altistavien tarttuvien tautien vastustaminen (mm. mykoplasmoosi). Hoitona olosuhteiden parantaminen, yleensä ei kannata hoitaa antibiootein, mutta lääkehoitoakin voidaan tarvita sekundääristen tulehdusten hoitoon.
VIRUSTAUDIT
Viruksiin ei ole lääkehoitoa, mutta niiden aiheuttamia sekundäärisiä tulehduksia ja oireita voidaan lääkitä, tarkkaa taudinmääritystä tarvitaan sekä oikean lääkkeen että annostuksen valintaan.
Marekin tauti (MD)
Marek on yleisin ja ikävin tauti harrastuskanaloissa, kuolleisuus voi olla suurta. Taudin aiheuttaja on herpesvirus, mikä aiheuttaa kanalle muutoksia hermoissa ja aivoissa sekä kasvaimia eri elimissä. Tauti jaetaan usein muutosten mukaan kasvain-, hermo- ja silmämuotoiseen marekin tautiin, mutta kaikkia muotoja voi esiintyä kuitenkin samalla yksilöllä. Se voi tarttua myös viiriäiseen, kalkkunaan ja fasaaniin. Tartunta tapahtuu yleensä linnun ensimmäisten elinviikkojen aikana, mutta tauti puhkeaa vasta viikkojen tai kuukausien tai jopa vuosien kuluttua. Vain osa tartunnan saaneista kanoista sairastuu marekin tautiin, sillä taudin puhkeamiseen vaikuttaa perimän, poikasen luonnollisen vastustuskyvyn ja MD-viruksen taudinaiheuttamiskyvyn lisäksi myös olosuhteet eli mm. stressi ja muut taudit.
Marekin tautiin sairastuneet linnut laihtuvat ja lakkaavat munimasta. Osa linnuista kuolee äkillisesti ilman edeltäviä oireita, kun taas osa on väsyneitä ja osittain halvaantuneita.
Tauti todetaan tutkimalla kuolleita kanoja, Suomessa ei ole testiä eläville linnuille. Marekin tautiin kuolleiden kanojen sisäelimissä, lihaksissa, ihossa, hermoissa tai silmän värikalvossa on todettavissa kasvaimia, joissa on marekin taudille tyypilliset histologiset muutokset.
MD-virus leviää vain horisontaalisesti eli suoran tai välillisen viruskontaktin kautta ja käytännössä melkein kaikki kanat saavat tartunnan poikasina. MD-virus lisääntyy tartunnan saaneiden lintujen höyhentupessa ja leviää höyhenpölyn mukana tehokkaasti kanalassa. Kanat saavat tartunnan pääasiallisesti hengitysteiden kautta. Vain pieni osa tartunnan saaneista linnuista sairastuu myöhemmin marekin tautiin, mutta kaikki tartunnan saaneet ja myös rokotetut linnut levittävät kuitenkin ajoittain MD-virusta ympäristöön.
MD-virus säilyy hyvin ympäristössä (+20–25 °C:ssa
kuukausia ja +4 °C:ssa vuosia).
Marekista enemmän erillisessä postauksessa.
Newcastlen tauti
Lakisääteisesti vastustettava, helposti leviävä korkeapatogeenisen paramykso-1-viruksen (PMV-1) aiheuttama tauti. Kaikki lintulajit voivat saada tartunnan, mutta eri lajien herkkyys taudille vaihtelee. Ihmiselle virus voi aiheuttaa silmän sidekalvon tulehdusta.
Oireet alkavat muutaman päivän kuluttua tartunnasta. Viruskanta, lintujen ikä ja vastustuskyky sekä muut taudit ja olosuhteet vaikuttavat taudin voimakkuuteen. Oireet ovat vaihtelevia, mutta tyypillisesti linnuissa ilmenee alakuloisuutta, syömättömyyttä, ripulia, pään ja heltan turvotusta, lisääntynyttä juomista, kyyhöttämistä, hengitystie- ja keskushermosto-oireita (kohtauksia, kouristuksia ja halvaantumista). Vakavammissa tapauksissa, erityisesti nuorilla linnuilla, kuolleisuus voi äkillisesti nousta korkeaksi ilman edeltäviä oireita.
Tartunta voi levitä joko suoraan linnusta toiseen tai tartunnan saaneen linnun eritteiden ja ulosteen välityksellä. Ulkona pidettävät linnut, kuten kyyhkyt, voivat helposti saada tartunnan luonnonlinnuista. Tuulen mukana virus voi levitä jopa kymmenien kilometrien päähän. Newcastlen tautia aiheuttava virus säilyy hyvin ympäristössä ja leviää helposti lakasta toiseen esimerkiksi lintujen, ruokien, ihmisten tai puutteellisesti desinfioitujen kuljetusvälineiden mukana. Tuontilinnut ovat erityinen riski.
Newcastlen tauti on lakisääteisesti vastustettava ja helposti leviävä eläintauti, joten eläinlääkintäviranomaiset määräävät niistä toimenpiteistä, joita vaaditaan taudin hävittämiseksi. Eläintautilaki velvoittaa lintujen omistajaa ilmoittamaan välittömästi virkaeläinlääkärille, jos hän epäilee lintujensa sairastuneen newcastlen tautiin. Virkaeläinlääkäri antaa tilalle menettelyohjeet, tarkastaa linnut ja ottaa tarvittaessa näytteitä tutkimuksia varten.
Muiden kuin kyyhkyjen rokottaminen newcastlen tautia vastaan on kielletty.
Newcastlen tauti on yksi vakavimmista linnuilla esiintyvistä tarttuvista taudeista ja sitä esiintyy ympäri maailmaa. Newcastlen taudin esiintyminen vaikuttaa merkittävästi siipikarjan ja siitä saatavien tuotteiden kansainväliseen kauppaan. Suomessa on siipikarjalla todettu newcastlen tautia viimeksi kalkkunoissa vuonna 2004. Harrastekyyhkyissä todettiin newcastlen tautia kahdessa lakassa ja eläinhoitolassa syyskuussa 2013, ja sitä ennen kahdessa lakassa toukokuun 2012 aikana. Kesykyyhkyissä (puluissa) PMV-1-tartuntaa on todetaan vuosittain joitakin eri paikkakunnilla.
IB eli tarttuva keuhkoputkentulehdus
IB tarttuu ainoastaan kanaan, ei muihin lintulajeihin. Aiheuttaja on koronavirus, josta on useita taudinaiheuttamiskyvyltään erilaisia viruskantoja. Kaikki kannat aiheuttavat hengitystietulehduksen ja taudin itämisaika on vain 18–36 tuntia. Taudin oireet kestävät lintuyksilössä 5–7 päivää ja parvessa 10–14 päivää, mikäli ei tule jälkitartuntoja.
Kaiken ikäiset linnut voivat sairastua. Kananpoikasille tartunta aiheuttaa yskää ja nuhaa ja usein jälkitartuntana bakteeritulehduksia. Pikkupoikasilla IB-tartunta voi vaurioittaa munanjohtimia niin etteivät poikaset myöhemmin pysty munimaan. Kananuorikoilla tartunta voi mennä ohi ilman oireita. Muniville kanoille IB-tartunta aiheuttaa muninnan laskun ja munan laadun heikkenemistä.
Verinäytteistä voidaan tutkia vasta-aineita, joita tartunnan läpikäyneille linnuille muodostuu.
IB-virus leviää horisontaalisesti eli suoran tai välillisen viruskontaktin kautta parvessa erittäin nopeasti ja siirtyy tuulen mukana kanalasta toiseen. Persistoiva infektio, jossa lintu levittää virusta aika ajoin, on mahdollinen. Virus tuhoutuu kuumennettaessa ja on herkkä yleisesti käytetyille desinfektioaineille.
ILT eli tarttuva henkitorventulehdus
ILT:n (tarttuva kurkunpään ja henkitorven tulehdus) aiheuttaja on herpesvirus, mikä sairastuttaa pääasiassa vain kanan. Se voi tarttua myös fasaaniin ja riikinkukkoon.
Taudin itämisaika on yleensä 6–12 vuorokautta, mutta voi olla myös huomattavasti pidempi. Kaiken ikäiset kanat voivat sairastua, mutta täysikasvuisilla kanoilla oireet ovat voimakkaammat kuin poikasilla. Parvessa ja yksittäisissä linnuissa tauti voi olla äkillinen, lievä tai oireeton. Sairaat linnut hengittävät nokka auki, hengitys rahisee, linnut yskivät jopa verensekaista limaa ja niillä on usein sierainvuotoa ja silmän sidekalvontulehdusta. Lisäksi munivilla kanoilla on muninnanlaskua.
Oireita pahentavat samanaikaiset muut hengitystietartunnat. Osa linnuista voi kuolla tukehtumalla, kun lima ja veri tukkivat henkitorven. Oireiden kesto vaihtelee niiden vakavuuden mukaan 1–4 viikkoon. Yleensä linnut toipuvat parissa viikossa. Osa sairastuneista linnuista jää viruksen kantajiksi.
Akuutissa tautipurkauksessa diagnoosi voidaan tehdä usein oireilevista lopetetuista linnuista patologisanatomisesti ja histologisesti. Verinäytteistä voidaan tutkia vasta-aineita, joita tartunnan läpikäyneille linnuille muodostuu.
ILT-virus leviää horisontaalisesti eli suoran tai välillisen viruskontaktin kautta. Yleensä tartunta tapahtuu sieraineritteiden välityksellä suoraan linnusta toiseen. ILT-virus säilyy vain lyhyen ajan isäntäeläimen ulkopuolella ympäristössä, josta se voi välillisesti ihmisten ja välineiden välityksellä kulkeutua eteenpäin aiheuttaen tartuntaa. Virus voi pysyä piilevänä (latenttina) isäntäeläimessä, kunnes stressin seurauksena viruseritys alkaa uudelleen. Virus tuhoutuu kuumennettaessa ja on herkkä yleisesti käytetyille desinfektioaineille.
Lintuinfluenssa
Influenssa A -virukset ovat monimuotoinen, erityisesti vesilinnuille ominainen virusryhmä. Valtaosa niiden alatyypeistä on taudinaiheuttamiskyvyltään heikkoja, mutta kahteen alatyyppiin (H5 ja H7) kuuluu kuitenkin myös sellaisia viruksia, jotka voivat aiheuttaa vakavia lintuinfluenssaepidemioita ja suuria menetyksiä siipikarjataloudelle. Eräillä lintuinfluenssaviruksilla, kuten H5N1, on kyky tartuttaa ihmisiä, mutta tartunnat ovat hyvin harvinaisia. Lähes kaikki H5N1-infektioon sairastuneet ihmiset ovat saaneet tartunnan käsiteltyään lintuinfluenssaan sairastunutta tai kuollutta siipikarjaa tai sen eritteitä heikoissa hygieniaoloissa.
Lintuinfluenssan oireet vaihtelevat viruksen patogeenisuuden (taudinaiheuttamiskyvyn), lintulajin, lintujen iän, elinolosuhteiden ja vastustuskyvyn mukaan. Taudin itämisaika on yleensä 3–5 vuorokautta. Apaattisuus, ruokahaluttomuus, muninnan lasku, pään alueen turvotus, jopa korkea kuolleisuus ovat tyypillisiä oireita. Myös hengitystieoireita ja ripulia saattaa esiintyä. Joissakin tapauksissa havaitaan keskushermosto-oireita, kuten asentovirheitä ja epänormaaleja liikkeitä. Taudin eteneminen voi olla erittäin nopeaa, jolloin ei välttämättä ehditä havaita mitään oireita ennen lintujen menehtymistä.
Lintuinfluenssaa ei voida todeta vain kliinisten oireiden perusteella. Samanlaisia oireita voivat aiheuttaa muun muassa newcastlen tauti, akuutti kanakolera, myrkytykset tai esimerkiksi kanalan ilmastoinnin pettäminen. Lintuinfluenssa voidaan todeta lintujen verestä vasta-ainetutkimuksella. Lopullinen diagnoosi vaatii aina viruksen osoittamisen eläimen eritteistä tai kudoksista ja viruksen taudinaiheuttamiskyvyn määrittämisen.
Lintuinfluenssa tarttuu erittäin helposti linnusta toiseen. Infektion saanut lintu erittää virusta hengitysilmaan ja erityisen runsaasti ulosteisiin. Lintujen välillä influenssavirus leviää erityisesti ulostekontaktissa, esimerkiksi jos sairastunut lintu pääsee likaamaan lintujen rehun. Virus leviää lintuihin myös suorassa eläinten välisessä kontaktissa tai välillisesti saastuneen veden, työvälineiden ja likaantuneiden työvaatteiden välityksellä.
Lintuinfluenssa on lakisääteisesti vastustettava, helposti leviävä eläintauti. Jo puhjenneeseen tautiin ei ole hoitoa ja siksi sen varhainen toteaminen ja leviämisen tehokas estäminen on tärkeää. Tautisuojauksen ylläpito siipikarjatiloilla, siipikarjan eristäminen luonnonvaraisista vesilinnuista ja ulkomaisten maatilavierailujen jälkeisen karenssiajan noudattaminen ovat avainasemassa taudin torjunnassa.
Lintuinfluenssaviruksen leviämisen estämiseksi siipikarjan ja muiden lintujen rehun ja juomaveden saanti on järjestettävä sisätiloissa tai muussa sellaisessa paikassa, johon luonnonvaraiset linnut eivät pääse. Kotieläiminä pidettävien lintujen juomavesi ei saa olla peräisin pintavesistä sellaisesta paikasta, jossa on paljon luonnonvaraisia vesilintuja, ellei vettä kuumenneta tai desinfioida mahdollisten lintuinfluenssavirusten tuhoamiseksi. Luonnonvaraisten vesi- ja petolintujen pääsy on estettävä siipikarjalla tai muille linnuille tarkoitettuihin vesialtaisiin, jos tällaisia on lintujen pitopaikassa.
Siipikarja ja muut linnut on suojattava kontakteilta luonnonvaraisiin lintuihin 8.2.—31.5. välisenä aikana. Kotieläimenä pidettävät linnut tulee pitää joko sisätiloissa tai lintujen ulkoilualue tulee kauttaaltaan aidata ja kattaa esimerkiksi riittävän tiheällä verkolla kyseisenä aikana. Lintujen ulkonapidosta on tehtävä ilmoitus paikalliselle kunnaneläinlääkärille. Suojausmääräykset eivät koske kyyhkysten vapaalentoja, tarhattuja sileälastaisia lintuja ja eläintarhoja.
ALKUELÄINTEN AIHEUTTAMAT TAUDIT
Kokkidioosi
Kokkidioosi on suolistosairaus, jonka aiheuttaa yksisoluinen Eimeria-loinen, joita on useaa eri lajia. Kokkideja esiintyy yleisesti sekä linnuissa että lintujen ympäristössä, mutta loisten määrän pysyessä kohtuullisena ei tauti pääse puhkeamaan ja linnut tulevat niille vähitellen vastustuskykyisiksi. Lintutiheyden ollessa suuri kasvaa kokkidioosin puhkeamisen todennäköisyys. Tilojen pitäminen kuivana ja siistinä sekä lintujen määrä ovat avaintekijöitä kokkidien määrän pitämiseen kurissa. Kokkidit voivat selvitä ympäristössä kosteissa ja lämpimissä olosuhteissa viikkoja ilman isäntälintua.
Kokkidit voivat aiheuttaa vetistä tai veristä ripulia sekä kuolleisuutta riippuen Eimeria-lajista, ovokystien määrästä sekä linnun omasta vastustuskyvystä. Ne voivat aiheuttaa myös oireetonta tartuntaa, mikä ilmenee vähentyneenä ruuankulutuksena ja hidastuneena kasvuna. Pieni määrä kokkideja linnulla on yleensä oireeton tartunta, mutta varsinainen kokkidioosi vaurioittaa suolen limakalvoa, aiheuttaa ripulia, verta ulosteeseen, kuivumista ja anemiaa. Heikentynyt ravintoaineiden hyväksikäyttö aiheuttaa laihtumista ja kasvun hidastumista sekä puutteita vastustuskyvyssä, ts. kokkidioosi altistaa siten myös muiden tautien puhkeamiselle.
Tautitapauksissa on tärkeää siivota kosteat ja likaiset alustat, tämä vähentää kokkidien määrää ympäristössä ja näin lieventää tautipurkausta. Tautipurkauksen jälkeen linnut tulevat vastustuskykyisiksi kyseiselle kokkidilajille, mutta voivat myöhemmin sairastua toisen lajin aiheuttamaan kokkidioosiin.
Antibiootteja voidaan käyttää vähentämään toissijaisia tulehduksia.
Trikomonoosi, canker
Trikomonoosin aiheuttaa yksisoluinen Trichomonas gallinae -loinen. Se on alkueläin, joka elää lintujen suussa ja kuvussa. Loista on tavattu kanalinnuilla. Vakavassa muodossa suuhun ja kupuun kehittyvä tulehdus estää normaalin nielemisen ja vakavasti sairastunut lintu nääntyy kuoliaaksi, riski on erityisesti poikasilla ja nuorilla linnuilla. Joskus kupuun voi tulla lisäksi bakteeritulehdus, joka leviää muualle elimistöön.
Nielemisvaikeudet voivat näkyä suusta valuvana limana, suun aukomisena sekä pään pudisteluna ja nykimisenä. T. gallinae leviää linnusta toiseen tartunnan saaneen lintujen suusta tulevien eritteiden mukana, esimerkiksi emolintu voi siirtää tartunnan poikaselle sitä ruokkiessaan. Toinen tyypillinen tapa saada tartunta on yhteisen juoma-astian kautta, loinen voi säilyä tartuntakykyisenä vedessä sopivissa oloissa useita tunteja.
Trikomonoosi-tartunnan hoitona voi antaa esimerkiksi ronidatsol-liuosta juomavedessä.
Heksamitoosi, ns. suolistocanker
Suolistotulehdus, jonka aiheuttajana toimii siimaeläin. Tartunta leviää juomaveden ja ruokien välityksellä, nuoret linnut ovat erityisen alttiita ja oireina niillä on ripuli sekä heikko yleiskunto. Vanhoilla linnuilla oireet ovat lievempiä ja vaikeammin tunnistettavissa, mutta ne toimivat kantajina. Tauti voi kroonistua.
Hoitona sama kuin trikomonoosissa, eli ronidatsol-liuosta juomavedessä, mutta pidempänä kuurina.
SISÄLOISET
Sisäloiset aiheuttavat harvoin suoraan vakavaa haittaa, mutta ne altistavat alentuneen vastustuskyvyn myötä muille sairauksille. Loishäätöön on useita sopivia aineita, esimerkiksi ivermektiini tehoaa useimpiin sisäloislajeihin.
Suolinkainen
Suolinkaiset aiheuttavat laihtumista ja joskus ripulia, tartunnan seurauksena poikasten kasvu hidastuu ja jos matoja on runsaasti, voivat poikaset jopa kuolla. Vanhemmat linnut kehittävät osittaisen vastustuskyvyn. Matotartunta hidastaa tai estää sulkasatoa.
Jouhimato
Erittäin ohut, pituus alle 1 cm.
Heisimato
Litteä, nauhamainen ja jaokkeinen, tarttuu aina väli-isännän eli tartunnan saaneen eläimen kautta.
Edellä mainitut matotartunnat hoidetaan matolääkkeillä (ivermektiini, flubendatsoli, ym). Koko parvi tulisi hoitaa samalla kertaa ja myös tilat siivota, jotta tartuntakierros ei ala saman tien uudelleen. Tartunta leviää ulosteiden mukana ja matojen munat säilyvät pitkään ympäristössä. Matotartuntaa saa harvoin hävitetyksi kokonaan, mutta sitä voi hallita lääkityksellä ja siisteydellä. Hoitamattomana altistaa myös muille sairauksille heikentyneen vastustuskyvyn myötä.
Henkitorvimato
Elää hengitysteissä tukkien henkitorven, tyypillisenä oireena lintu aukoo nokkaansa ja haukkoo henkeä.
Ilmapussipunkki
Elää keuhkojen ilmapusseissa, missä saa aikaan juustomaisia massakeskittymiä. Voi tunkeutua maksaan ja munuaisiin asti.
ULKOLOISET
Ulkoloiset eivät läheskään aina aiheuta suoraan vakavaa haittaa, mutta ne häiritsevät lintuja ja altistavat kohonneen stressin ja alentuneen vastustuskyvyn myötä muille sairauksille. Riippuu ulkoloisen lajista riittääkö pelkkä lintujen hoito loismyrkyillä vai täytyykö lintujen tilatkin saneerata. Loishäätöön on useita sopivia aineita, luonnossa esiintyvistä aineista synteettisten kautta lääkkeisiin, esimerkiksi ivermektiini tehoaa useimpiin ulkoloislajeihin.
Väive, täi ja kanapunkki ovat yleisimmät. Kanapunkki on haitallisin ja voi suurena invaasiona aiheuttaa jopa poikasten kuolemia.
Kanapunkki, punapunkki
Silmin havaittavissa oleva punkki, jonka koko on alle 1 mm. Väri vaihtelee riippuen siitä, onko punkki imenyt verta, jolloin se on väriltään tumman punainen, muuten vaaleanharmaa. Punkki asuu rakenteissa ja käy yöaikaan imemässä linnuista verta. Yhden veriaterian jälkeen naaras munii rakenteisiin 7-9 munaa. Optimaalisissa olosuhteissa munasta kehittyy lisääntymiskykyinen yksilö viikossa. Loinen voi elää rakenteissa puolikin vuotta ilman verta. Punkit stressaavat lintuja ja altistavat niitä toissijaisille taudinaiheuttajille. Voimakkaissa infektioissa lintu saattaa kuolla veren vähyyteen eli anemiaan. Punkit voivat levittää virus- ja bakteeritauteja lintuihin, esimerkiksi salmonellaa.
Pohjoinen siipikarjapunkki
Viettää koko elinkiertonsa linnussa, munii erityisesti höyhenten juureen ja kloaakin ympärille.
Kapi, syyhypunkki
Elää ihon sisällä, aiheuttaa kutinaa, alueellisia höyhenpuutoksia ja hoitamattomana laajenevia paljaita alueita sekä vakavia ihotulehduksia.
Kalkkijalkapunkki, syyhypunkki
Syyhypunkit kaivautuvat syvälle jalkojen ihoon ja sivutuotteena jalan pinnalle kertyy kuolleen ihon ja punkin ulosteen muodostama paksu, rustomainen pintakerros. Korostuneet suomut, karheat ja koppuraisen näköiset jalat.
Täit ja väiveet
Täi imee verta ja väive syö höyhenten ja ihon solukkoa. Litteitä, pitkulaisia parin millin pituisia kellertäviä/keltaruskeita vipeltäjiä linnun iholla. Hyvin yleisiä. Viettävät koko elinkiertonsa linnussa.
Lintukirppu
Imee verta ja haittaa erityisesti pesiviä lintuja ja pesäpoikasia. Tarttuu myös luonnonlintujen välityksellä. Tilojen ja pesien siisteys tärkeää, kirppu elää ja lisääntyy pesämateriaaleissa.
Tekstin lähteenä useat nettisivustot, mm. Ruokavirasto
Loisista hyvä sivusto: PARASITIPEDIA - PARASITES of CHICKENS and POULTRY. Summary of the most common external and internal parasites in CHICKENS, TURKEYS, DUCKS, GEESE, PHEASANTS.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti